Ylä- asteella alikulkutunnelissa, kun opettajat polkivat epäilevän verkkaisesti tuntureineen ohitsemme, paloi henkkamaukan vanttuihin mustia pieniä pistävän lemuavia lovia. Kotona ääneen paheksuttiin, että vieläkö se kuopus syö käsineitään. Alusta loppuun se oli aika mysteeristä. Että miten sitä sitten valitsikin kultakimalteisen vaihtoehto A:n sijaan sen rosoisen B:n. Vain päätyäkseni reunalle, jossa maailma on muutakin kuin kaunis. Pohjalle retkahtaminen ei sovi kuvaan. Se on liioiteltua, epämääräistä ja vanhanaikaista, ja herättää lähinnä vastenmielistä vastarintaa. Koska aina voi vajota syvemmälle ja ainan jälkeenkin, voi vajota syvemmälle, näin pohjaa on äärimmäisen hankala, jollei mahdoton nähdä saatikka määritellä.

                      Toiset ostaa M6- sarjan Cabriolet BMW:n 234 000 eurolla velkaantumatta ja toiset ostaa porkkanasose pilttiä pikkuiselleen pikavipillä. Kauppa- ja teollisuusministeriön teettämän selvitystutkimuksen mukaan näin meillä täällä tänään Suomessa, tuhansien järvien maassa, sinisten taivaiden suojissa, jossa tiheään kasvaneet kuusipuut tuskin suojaavat sinisten silmien avoimelta tuijotukselta. Lähtökohtien ja tulevaisuudennäkyminen on suhteellisen turhauttavaa sanoa olevan samat varallisuuteen, asuinpaikkaan ja perhetaustaan katsomatta. Vankeinlaitokset ovat täynnä toisen polven työttömiä, päihteidenkäyttäjiä ja psykopaatteja, jotka ovat saaneet potkuja päähänsä ennen kuin heidän kallo ehti kovettua taikka niska jäykistyä. Silti perheensä teloittaa tuo ala- asteen pidetty opettaja ja koulutoverinsa teurastavat nuo keksiluokkaiset ydinperheiden aikaansaannokset. Sympaattinen professori opastaa lempein ottein tulevia opettajan alkuja, vaikka hänen lapsensa löydettiin vasta survoutuneina kiskojen välistä, vierestä ja päältä.

                      Pieleen menon kaavaa voi ehkäpä jälkikäteen hieman hahmotella, mutta ennustaa sitä ei voi. Kaikki haluu tietää, muttei kukaan uskoa, kuka haluaa nopeuttaa kenenkin maallista vaellusta. Se, että nyt on kaikki hyvin, ei suinkaan tarkoita sitä, että kaikki olisi aina ollut hyvin. Ja jos kaikki on aina ollut hyvin, ei tämän hetken tarvitse olla erinomaiselle sukua. Nauravasilmäinen menestyjä, kiltti, kiva ja nätti tarvitsee tuokin ennemmin tai myöhemmin apua ja armahdusta.

On hämmentävän harhaanjohtavaa puhua ihmisistä kollektiivisesti. Ei kanssa sisar taikka veli vain tee jotain tai ajattele jotain, koska on osana jotain suurempaa kokonaisuutta. Kaikki kokoonpanot, viralliset, että sattumanvaraiset joukkiot, puolueet ja ryhmäyhtymät, vapaaehtoiset tai vasten tahtoa muodostetut koostuvat yksilöistä. Ja kaikki yksilöt individualismin riemuvoiton aikakautena eroavat rankasti toisistaan asenteidensa, arvojensa, toimitapojensa ja kaiken mitä kuvitella kehtaa perusteella. Jokaisella ainutkertaisuuden ruumiillistumalla on ihka oma yksilöllinen roolinsa. Voimme suhteellisen kivuttomasti saapua päätelmään, että kollektiivinen puhuminen on jokseenkin karkeaa, ikävää, että valheellista, kategorioihin sullomista, syyttömien otsien leimaamista, tuomittavaa yleistämistä.

 

Mutta, mitä elo olisikaan ilman ennakkoasenteita, odotuksia ja käsityksiä. Miten, mistä ja miksi me jutustelisimme kofeiini kippojemme äärellä tai syöpärulliemme parissa? Tai ylipäätään miten me tulisimme toimeen karussa arjessa ilman yleistyksiä, viiteryhmiä ja alakäsitteitä? Totta kai meidän tarvitsee saada tehdä omat ilkikuriset päätelmämme ihmisakvaarion asukkaiden elämänkatsomuksesta viidentoista minuutin katselukatastrofin jälkeen. Miksipä ei? Tietenkin puolueen jäsenten tulee olla yksimielisiä liikennetullimaksuista, kotitalousvähennyksistä ja Natoon liittymisestä. Pitäähän meidän saada yhtenä aukottomana rintamana ihailla, paheksua ja samaistua, tuoda omat ainutlaatuiset näkemyksemme kuuluviin erottuaksemme yhdessä. Yksilöllisyyden alleviivaaminen yhteisö tasolla saattaa tosinaan toteutua oikukkaan paradoksaalisesti yksilöllisyyden kustannuksella. 

 

Lisäksi kyky yleistää on avain kansallisen turvallisuuden tunteen ylläpitoon ja ehkä osin myös kultareunuksiseen onneen. On voitava erotella ja aukottomasti profiloida filosofianarvosanasta oikean puolimaiseen isovarpaan kynteen verenhimoiset yksilöt. Millä muulla avuin suojelisimme itseämme ja rakkaitamme kärsimyksen armottomalta kädeltä?  Me tarvitsemme yksioikoista, pilkun viilannutta informaatiota meitä uhkaavasta mahdollisesta pahasta, jotta tietäisimme milloin paeta surmapaikalta. Ja sitten jos ja kun hirmutyöntekijän elämäntarina ei vastaakaan täydellisesti skeemojamme, jää jäljelle iso kasa yksinäistä pelkoa. Syntipukin osoittaminen takkuaa. Mitä helvetillisempää tapahtuu, sitä enemmän on oltava silminnähtävää kansantajuista syy-seuraus selontekoa, yhteyksiä edeltäneisiin tragedioihin ja varoituskylttejä tuleviin.

 

Toisinaan saatamme kuluttaa aavistuksen liikaa aikaa ja rajallisia voimavara säiliöitämme itsemme varjeluun ja Toisten kontrollointiin. Vaikka meidän jonakin onnellisena päivänä onnistuisikin erottaa itsemme täydellisesti Toisista, tuntisimme itsemme vain entistä neuvottomimmiksi ja yksinäisimmiksi. Karanteeni mahdollisille katkeruuden kantajille, kun ei taida olla relevantti vaihtoehto. Ei paha asu sisässä syntymästä, eikä se muuta sinne yhden vastoinkäymisen seurauksena. Vastuun vikkelän pakenemisen ja käsien alituisen pesemisen sijaan, voisimme kelailla omaa osuuttamme hyvinvointivaltion alemmuudentilaan. Joka toinen päivä vapaapäivänsä ansainnut suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan eläkkeelle jäänyt jäsen tulee riistäneeksi itseltään hengen, silkasta yksinäisyydestä.

 

Yhteisöt eivät ole kaikkivoipia, virheettömiä valtiaita. Tyhmä yhteisö aiheuttaa triljoonasti enemmän tuhoa kuin tyhmä yksilö. Tyhmän yksilön rajoittaminen vaatii yhteisön yksimielisyyden, kun taas tyhmän yhteisön muuttaminen vaatii pitkän ja kivuliaan prosessin, joka sekin voi mennä aina pieleen. Yksilöiden typeryyden syihin voisi kaiketi laskea kapeakatseisuuden ja rajoittuneen kyvyn funtsia, yhteisöllinen tyhmyys sen sijaan on seurausta joukkopaineesta, tilannereagoinnin taantumuksesta ja yhteisön sisäisistä asemista. Tyhmyys on tyhmyyttä, mutta jos pyssy ohimoon painettuna vaaditaan valitsemaan valtavirran vastustamisen ja massatyhmyyden välillä, on valtavirran vastustus varsin mitätön synti.

 

Iltasella yksinäni kun juoksen merituulen suuntaan ja puran päivän lastia, taikka organisoin sen antia pienen syysmyssyni alla, en voi olla kurkkimatta lakeista ikkunoista, ihan vain hitusen verran sisään. Tekeehän ne hiljaiseen hämärään kutsuvia hehkulampun värjäämiä pikku lovia. Ja pienen hetken erehdyn luulemaan itseäni syysmyrskyn runtelemaksi tulitikkutytöksi. Erehdyn kuvittelemaan, että jokaisessa loven takaisessa loisteliaassa huoneessa takanreunustaa koristaa valokuvastudion mestariteos: täydellinen perhe ja heidän korvastakorvaan sädehtivät hymynsä kadehdittavan söpöine hymykuoppineen.

 

Ja tuon pienen hetken, olen yksinäinen kiertolainen, irtonainen ja rikkonainen. Anon adoptiota, länsimetron rakennuttamista Aurajokeen kii. Haluan symbioosiin. Lentää raketti spagetilla sun luukusta, liimaantua sun aamunsanomien jokaiselle sivulle ja päätyä uutisiin.

 

Myssyn alla risteilevät ajatukset niistä sydämistä, jotka saivat sydämeni pokkuroimaan sulasta onnesta. Ajasta ei taida olla edes rengiksi.  Sitä pelkää unohtavansa pikkuruisiakin asioita kuten sitä, miltä sormet haisi kun karvaista otusta paijasi. Ja nyt sekin on mennyt menojaan. Jättänyt jälkeensä vain liian keveitä ovia(ei enää kuuttakymmentä kiloa oven avauksen esteenä- karvainen luottopakkimme kun asetteli itsensä huolitellusti makuusijoille tasan sen oven taakse, joka hänen kuononsa edestä kehtasi sulkeutua), tyhjiä mattoja ja surullisen puhdasta laminaattia.

 

 Kun sitä on tarpeeksi kauaa ulkona lasikuvun alta, tulee ikävä iholle, osaksi jokaista huokosta. Se tunkeutuu ruuan sekaan ja tarttuu hiuksiin. Niin, että toisinaan ruokalassa voi maistaa palan koti-ikävää tutulta tuntuvan broileripyörykän muodossa tai, että suuren sänkyyn pieneksi palloksi käpertyessä voi tuntea hiuksissa häivähdyksen entistä elämää. Sitä luulee näkevänsä tuttuja hymyjä asemilla, joilla ei pääse pois. Luulee kuulevansa heidän typeriä äänenpainotuksiaan, hävettävän kovaäänisiä naurun puuskahduksiaan tai armotta toistuvia täytesanojaan. Vaikka, he eivät käytä näiden sanoja, eivät asu näissä merinäköala miljoonatriljoonataloissa,(joiden parvekkeet vois helposti vuokrata kesäksi Skandinavian turisteille auringonotto/näköalatorniksi) He eivät poseeraa kuvissa takanreunuksilla. Minun rakkaillani ei ole aasin kantavaa siltaa tähän elämään.

 

Toisinaan tuntuu, kuin he olisivat kaikki yhteisvoimin sovittaneet itsensä asumaan myssyni suojiin, hiussortuvieni hempeään syleilyyn. Kuin he olisivat muuntautuneet kaikki sadassakolmessakymmenessäkahdeksassa sateisessa yössä mielikuvitukseni täydellisiksi luomuksiksi.

 

Kun menee vähän siwaa etäämmälle ja käyttää vähän enemmän aikaa kuin vessapaperin ostoon noin keksimäärin, on yllättävän vaikeata luottaa, että kaikista niistä juuri NE pysyy siellä, mihin katse ei enää kanna, unohtamatta minua.

Tämä toivottomuuden ilmapiiri alkaa pikku hiljaa nakertaa marsun mentävää reikää. Miksi kaikki tulevaisuuteen sijoitetut toimintaläjäykset maalaa tuskallisen kielteistä kuvaa tulevasta? Koska viimeksi olette nauttineet elokuvaelämyksestä, joka kertoisi aivan helvetin hyvästä pallon kehitys suunnasta? Entä jos huominen ei tulekaan kylmän sodan kera? Miksei myönteinen kehitys voi olla mediaseksikästä? Kuitenkin koko kansakunnalle on itsestään selvää, että suomalaisten (muiden lomassa, perässä taikka suunnannäyttäjänä) hyvinvointi on kiistatta kohentunut talouskasvun seurauksena, jonka vanavedessä yllätys yllätys todellinen köyhyys on radikaalisti vähentynyt. Psyykkiset pahoinvointiliat ja häiriökäyttäytyminen vaatisivat oman tiiliskivensä, jotenka niistä ei missään tilanteessa sen enempää. Mutta mitä noihin viihdeteollisuuden aikaansaannoksiin tulee: niissä kuuluisan kulunut hyvinvointi loistaa ihan vain poissaolollaan kaikilla elon sektoreilla.

Paljon on seinillä piruja. Koska loppuu maali?

 

Tennarin suojista ulos astuessani lokakuinen lauantai-ilta oli vaihtumassa yöksi. Ilmassa oli äärimmäisen vähän taikaa, mitä nyt vähän sylkeä ja lasinsiruja. Yön synkentämät asuinkeskukset tuntuvat nenänpää valkoisena raadollisilta. Jokainen katuun kopsahtanut upsider on suunnitelmallisesti betonisikaan mäsäytetty saarenmaa, yksimielinen osoitus anarkiasta ja äänimerkki pian saapuvasta kivusta. Sitä löytää itsenä etsimästä aseman tunnelista vierailta uurteisilta kasvoilta häivähdystä ”Ahistaako suakin-tunnetta”.

Toisaalta niinä huurteisina iltoina kun sitä uskaltautuu pistämään tummaa luomiväriä antaumuksella ja pujahtamaan liian suureen paitaan pääsee itseltäkin melkein unohtumaan, ne kaupungin varjoisat porttikongit. Ja sitten liiaksikin jo käveltyäni ja odoteltuani aamuyön ajattomilla tunneilla hyppään pimeään autoon ja katson vieraisiin uurteisiin kasvoihin. Vastaan hymyyn niin kuin hymyyn vastataan, enkä osaa pelätä, että ehkei se päästäkään mua ulos Ulvilantiellä.