Iltasella yksinäni kun juoksen merituulen suuntaan ja puran päivän lastia, taikka organisoin sen antia pienen syysmyssyni alla, en voi olla kurkkimatta lakeista ikkunoista, ihan vain hitusen verran sisään. Tekeehän ne hiljaiseen hämärään kutsuvia hehkulampun värjäämiä pikku lovia. Ja pienen hetken erehdyn luulemaan itseäni syysmyrskyn runtelemaksi tulitikkutytöksi. Erehdyn kuvittelemaan, että jokaisessa loven takaisessa loisteliaassa huoneessa takanreunustaa koristaa valokuvastudion mestariteos: täydellinen perhe ja heidän korvastakorvaan sädehtivät hymynsä kadehdittavan söpöine hymykuoppineen.

 

Ja tuon pienen hetken, olen yksinäinen kiertolainen, irtonainen ja rikkonainen. Anon adoptiota, länsimetron rakennuttamista Aurajokeen kii. Haluan symbioosiin. Lentää raketti spagetilla sun luukusta, liimaantua sun aamunsanomien jokaiselle sivulle ja päätyä uutisiin.

 

Myssyn alla risteilevät ajatukset niistä sydämistä, jotka saivat sydämeni pokkuroimaan sulasta onnesta. Ajasta ei taida olla edes rengiksi.  Sitä pelkää unohtavansa pikkuruisiakin asioita kuten sitä, miltä sormet haisi kun karvaista otusta paijasi. Ja nyt sekin on mennyt menojaan. Jättänyt jälkeensä vain liian keveitä ovia(ei enää kuuttakymmentä kiloa oven avauksen esteenä- karvainen luottopakkimme kun asetteli itsensä huolitellusti makuusijoille tasan sen oven taakse, joka hänen kuononsa edestä kehtasi sulkeutua), tyhjiä mattoja ja surullisen puhdasta laminaattia.

 

 Kun sitä on tarpeeksi kauaa ulkona lasikuvun alta, tulee ikävä iholle, osaksi jokaista huokosta. Se tunkeutuu ruuan sekaan ja tarttuu hiuksiin. Niin, että toisinaan ruokalassa voi maistaa palan koti-ikävää tutulta tuntuvan broileripyörykän muodossa tai, että suuren sänkyyn pieneksi palloksi käpertyessä voi tuntea hiuksissa häivähdyksen entistä elämää. Sitä luulee näkevänsä tuttuja hymyjä asemilla, joilla ei pääse pois. Luulee kuulevansa heidän typeriä äänenpainotuksiaan, hävettävän kovaäänisiä naurun puuskahduksiaan tai armotta toistuvia täytesanojaan. Vaikka, he eivät käytä näiden sanoja, eivät asu näissä merinäköala miljoonatriljoonataloissa,(joiden parvekkeet vois helposti vuokrata kesäksi Skandinavian turisteille auringonotto/näköalatorniksi) He eivät poseeraa kuvissa takanreunuksilla. Minun rakkaillani ei ole aasin kantavaa siltaa tähän elämään.

 

Toisinaan tuntuu, kuin he olisivat kaikki yhteisvoimin sovittaneet itsensä asumaan myssyni suojiin, hiussortuvieni hempeään syleilyyn. Kuin he olisivat muuntautuneet kaikki sadassakolmessakymmenessäkahdeksassa sateisessa yössä mielikuvitukseni täydellisiksi luomuksiksi.

 

Kun menee vähän siwaa etäämmälle ja käyttää vähän enemmän aikaa kuin vessapaperin ostoon noin keksimäärin, on yllättävän vaikeata luottaa, että kaikista niistä juuri NE pysyy siellä, mihin katse ei enää kanna, unohtamatta minua.