Tämä toivottomuuden ilmapiiri alkaa pikku hiljaa nakertaa marsun mentävää reikää. Miksi kaikki tulevaisuuteen sijoitetut toimintaläjäykset maalaa tuskallisen kielteistä kuvaa tulevasta? Koska viimeksi olette nauttineet elokuvaelämyksestä, joka kertoisi aivan helvetin hyvästä pallon kehitys suunnasta? Entä jos huominen ei tulekaan kylmän sodan kera? Miksei myönteinen kehitys voi olla mediaseksikästä? Kuitenkin koko kansakunnalle on itsestään selvää, että suomalaisten (muiden lomassa, perässä taikka suunnannäyttäjänä) hyvinvointi on kiistatta kohentunut talouskasvun seurauksena, jonka vanavedessä yllätys yllätys todellinen köyhyys on radikaalisti vähentynyt. Psyykkiset pahoinvointiliat ja häiriökäyttäytyminen vaatisivat oman tiiliskivensä, jotenka niistä ei missään tilanteessa sen enempää. Mutta mitä noihin viihdeteollisuuden aikaansaannoksiin tulee: niissä kuuluisan kulunut hyvinvointi loistaa ihan vain poissaolollaan kaikilla elon sektoreilla.

Paljon on seinillä piruja. Koska loppuu maali?

Tennarin suojista ulos astuessani lokakuinen lauantai-ilta oli vaihtumassa yöksi. Ilmassa oli äärimmäisen vähän taikaa, mitä nyt vähän sylkeä ja lasinsiruja. Yön synkentämät asuinkeskukset tuntuvat nenänpää valkoisena raadollisilta. Jokainen katuun kopsahtanut upsider on suunnitelmallisesti betonisikaan mäsäytetty saarenmaa, yksimielinen osoitus anarkiasta ja äänimerkki pian saapuvasta kivusta. Sitä löytää itsenä etsimästä aseman tunnelista vierailta uurteisilta kasvoilta häivähdystä ”Ahistaako suakin-tunnetta”.

Toisaalta niinä huurteisina iltoina kun sitä uskaltautuu pistämään tummaa luomiväriä antaumuksella ja pujahtamaan liian suureen paitaan pääsee itseltäkin melkein unohtumaan, ne kaupungin varjoisat porttikongit. Ja sitten liiaksikin jo käveltyäni ja odoteltuani aamuyön ajattomilla tunneilla hyppään pimeään autoon ja katson vieraisiin uurteisiin kasvoihin. Vastaan hymyyn niin kuin hymyyn vastataan, enkä osaa pelätä, että ehkei se päästäkään mua ulos Ulvilantiellä.