On hämmentävän harhaanjohtavaa puhua ihmisistä kollektiivisesti. Ei kanssa sisar taikka veli vain tee jotain tai ajattele jotain, koska on osana jotain suurempaa kokonaisuutta. Kaikki kokoonpanot, viralliset, että sattumanvaraiset joukkiot, puolueet ja ryhmäyhtymät, vapaaehtoiset tai vasten tahtoa muodostetut koostuvat yksilöistä. Ja kaikki yksilöt individualismin riemuvoiton aikakautena eroavat rankasti toisistaan asenteidensa, arvojensa, toimitapojensa ja kaiken mitä kuvitella kehtaa perusteella. Jokaisella ainutkertaisuuden ruumiillistumalla on ihka oma yksilöllinen roolinsa. Voimme suhteellisen kivuttomasti saapua päätelmään, että kollektiivinen puhuminen on jokseenkin karkeaa, ikävää, että valheellista, kategorioihin sullomista, syyttömien otsien leimaamista, tuomittavaa yleistämistä.

Mutta, mitä elo olisikaan ilman ennakkoasenteita, odotuksia ja käsityksiä. Miten, mistä ja miksi me jutustelisimme kofeiini kippojemme äärellä tai syöpärulliemme parissa? Tai ylipäätään miten me tulisimme toimeen karussa arjessa ilman yleistyksiä, viiteryhmiä ja alakäsitteitä? Totta kai meidän tarvitsee saada tehdä omat ilkikuriset päätelmämme ihmisakvaarion asukkaiden elämänkatsomuksesta viidentoista minuutin katselukatastrofin jälkeen. Miksipä ei? Tietenkin puolueen jäsenten tulee olla yksimielisiä liikennetullimaksuista, kotitalousvähennyksistä ja Natoon liittymisestä. Pitäähän meidän saada yhtenä aukottomana rintamana ihailla, paheksua ja samaistua, tuoda omat ainutlaatuiset näkemyksemme kuuluviin erottuaksemme yhdessä. Yksilöllisyyden alleviivaaminen yhteisö tasolla saattaa tosinaan toteutua oikukkaan paradoksaalisesti yksilöllisyyden kustannuksella. 

Lisäksi kyky yleistää on avain kansallisen turvallisuuden tunteen ylläpitoon ja ehkä osin myös kultareunuksiseen onneen. On voitava erotella ja aukottomasti profiloida filosofianarvosanasta oikean puolimaiseen isovarpaan kynteen verenhimoiset yksilöt. Millä muulla avuin suojelisimme itseämme ja rakkaitamme kärsimyksen armottomalta kädeltä?  Me tarvitsemme yksioikoista, pilkun viilannutta informaatiota meitä uhkaavasta mahdollisesta pahasta, jotta tietäisimme milloin paeta surmapaikalta. Ja sitten jos ja kun hirmutyöntekijän elämäntarina ei vastaakaan täydellisesti skeemojamme, jää jäljelle iso kasa yksinäistä pelkoa. Syntipukin osoittaminen takkuaa. Mitä helvetillisempää tapahtuu, sitä enemmän on oltava silminnähtävää kansantajuista syy-seuraus selontekoa, yhteyksiä edeltäneisiin tragedioihin ja varoituskylttejä tuleviin.

Toisinaan saatamme kuluttaa aavistuksen liikaa aikaa ja rajallisia voimavara säiliöitämme itsemme varjeluun ja Toisten kontrollointiin. Vaikka meidän jonakin onnellisena päivänä onnistuisikin erottaa itsemme täydellisesti Toisista, tuntisimme itsemme vain entistä neuvottomimmiksi ja yksinäisimmiksi. Karanteeni mahdollisille katkeruuden kantajille, kun ei taida olla relevantti vaihtoehto. Ei paha asu sisässä syntymästä, eikä se muuta sinne yhden vastoinkäymisen seurauksena. Vastuun vikkelän pakenemisen ja käsien alituisen pesemisen sijaan, voisimme kelailla omaa osuuttamme hyvinvointivaltion alemmuudentilaan. Joka toinen päivä vapaapäivänsä ansainnut suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan eläkkeelle jäänyt jäsen tulee riistäneeksi itseltään hengen, silkasta yksinäisyydestä.

Yhteisöt eivät ole kaikkivoipia, virheettömiä valtiaita. Tyhmä yhteisö aiheuttaa triljoonasti enemmän tuhoa kuin tyhmä yksilö. Tyhmän yksilön rajoittaminen vaatii yhteisön yksimielisyyden, kun taas tyhmän yhteisön muuttaminen vaatii pitkän ja kivuliaan prosessin, joka sekin voi mennä aina pieleen. Yksilöiden typeryyden syihin voisi kaiketi laskea kapeakatseisuuden ja rajoittuneen kyvyn funtsia, yhteisöllinen tyhmyys sen sijaan on seurausta joukkopaineesta, tilannereagoinnin taantumuksesta ja yhteisön sisäisistä asemista. Tyhmyys on tyhmyyttä, mutta jos pyssy ohimoon painettuna vaaditaan valitsemaan valtavirran vastustamisen ja massatyhmyyden välillä, on valtavirran vastustus varsin mitätön synti.